Nettijatkot

Viidakkorummun haastatelujen lisät linkkeineen.

Mikäli löydät toimimattoman linkin, lähetä palautetta sivujen ylläpidolle.

Michael Miley
Haastatteluun liittyvä nuotti: Michael Mileyn harjoituksia, komppeja ja fillejä

Toni Porthén
Tonin versio aiemmin mainitusta ’trarrta’-fillistä. Filli tulee ajassa 02:11.

Lacu Lahtinen
Viisi (kuusi!) filliä jotka muuttivat maailmaa.
Rainbow – Stargazer:

Tony MacAlpine – Hundreds of Thousands:

Juice Leskinen – Rock’n’roll’n Blues’n Jazz (Englanninkielinen versio):

Peer Günt – Backseat:
http://www.youtube.com/watch?v=6BGW8_8DByk
Peer Günt – Bad Boys Are Here:

Colosseum II – War Dance:

Markku Reinikainen
Seuraavassa Markku Reinikainen kertoo miten hän on käyttänyt afrobeat‐komppeja oikeassa elämässä ja millaisiin tilanteisiin niiden kanssa voi ajautua:
”Olen käyttänyt noita komppeja nimenomaan ihan sellaisenaan. Ovat käyttiskamaa mun korviin ja esim. jossain funk‐tilanteissa hyviä vaihtoehtoja 2/4 eli backbeat‐soitolle. Mulle kävi Ruotsissa yksissä blues‐jameissa niin, että kun kitaristeilla meni jossain piuhanvaihdossa ikuisuus, niin soitin taustalle vähän afrobeatia. Yksi jenkki‐kitaristi kääntyi ja sanoi että ”Remember that!”. Vedettiin yksi ränttätänttä ja sen jälkeen se sano että ”Anna palaa, pistäs se sama komppi introksi”. Soitettiin sitten joku biisi afrobeat‐tyyliin ja kitaristi oli ihan liekeissä ja fiiliksissä. Jamien jälkeen se kysyi multa että mistäs mä oon moisia komppeja kuullut ja sanoin että Tony Allenilta olen vähän levyjä kuunnellut. Esitin sitten saman kysymyksen takaisin. Kaveri vastasi että hän soitti Fela Kutin bändissä yhden kiertueen verran Afrikassa 80‐luvulla ja Tony oli pannuissa! Onneksi ei sanonut ennen kun alettiin soittamaan koska kakka housuissa on yllättävän epämiellyttävää soittaa rumpuja. Koko juttu tuli kyllä niin puun takaa että en ollu uskoa korviani. Mutta toi tarina todistaa, että käyttiskamaa jota bluesjameissakin saattaa tarvita.”

Reiska Laine
Discogs‐nettisivusto tietää kertoa Reiska Laineen levyttäneen seitsemänkymmentäkaksi albumia. Reiska toteaa kuitenkin ettei sivustolta edes löydy kaikkia levytyksiä. Tässä muutamia…

Vesa‐Matti Loiri ‐ 4+20 (1971, Finnlevy)
Hauskaa touhua. Kaikki soitti mitä sattuu. Vesku bongoja, mä lehmänkelloa. Jammaillen mentiin, tiedettiin kuitenkin mitä tehtiin. Se on eri homma jos tehdään valmiilla bändillä, joka on vetänyt biisejä jo keikoilla. Tämmösten kasattujen kokoonpanojen kanssa homma on spontaanimpaa. Sitä ei paljoa suunniteltu. Aika ylistetty levy kuitenkin.

Jukka Tolonen – Tolonen! (1971, Love Records)
Tän levyn äänityksen muistan hyvin. Haastavaa oli. Nuoria kun oltiin, niin ei menty aina heti nukkumaan ja aamulla sitten studioon… Varsinkin ”Rambling” oli hankala. Pitkä biisi, monta osaa ja pitkä Tolosen soolo. Eikä mitään oltu katottu etukäteen, bändi kasattiin vasta studiossa. En ollut muutenkaan kauheasti soittanut tällasta musaa. Ei siihen kuitenkaan montaa ottoa tarvittu. Siinä biisissä olevaa Virtasen (Häkä) bassokuviota on käytetty paljon opetuksessa. Se oli silloin 16v. Svindtin Krisse vei levyn mukanaan Jenkkeihin, jossa isot levy‐yhtiöt olivat sitä mieltä että jos levyn miksaisi uudelleen, sitä voisi mennä 50 000 kappaletta. Se ei kuitenkaan ollut heille tarpeeksi.
Liveveto Ramblinista Pori Jazzeilta:

Pekka Pohjola – Pihkasilmä Kaarnakorva (1972, Love Records)
Mulla on käynyt tsägä kun olen saanut soittaa Pohjolan ja Tolosen ensimmäisillä levyillä. Levy oli ihan primavista‐osastoa. Tätäkään ei oltu treenattu ollenkaan. Pohjola oli kuitenkin tehnyt nuotit. Nimibiisi on haastava. Se on aikamoinen taideteos jos sen saa menemään. Vaikeeta musaa, mutta kyllä me siitä jonkunnäkönen saatiin aikaiseksi. ‐ Bändi kasattiin levytystä varten, mutta olin soittanut niiden kanssa Uni Sono ‐bändissä.

Uni Sono – Unisono (1975, Hi‐hat)
Pohjola‐Ahvenlahti‐Söderberg‐Paakkunainen ja mä. Pitempiaikainen bändi. Mun ensimmäinen progelevy, johon sävelsin yhden biisinkin. ”TVL” tarkoittaa mun poikaa Toni Viljami Lainetta, joka sai nimensä Tony Williamsin mukaan. Tosi hyvä levy, jota ei kukaan silloin huomioinut. Nyt on huomioitu ja on erittäin arvokaskin.
http://www.youtube.com/watch?v=ePzcz_7R_M0

Eero Koivistoinen Quartet – Labyrinth (1977, Love Records)
Tää on myös aika kova. Tämäkin on noussut vasta jälkeenpäin suosioon ja on aika arvokas levy nykyään. Koivistoisen Odysseus on suomen kallein jazzlevy. Siitä pyydetään jossain nettihuutokaupoissa 800 euroa. Toisena tulee Eero Koivistoinen Music Societyn ”Wahoo!” vuodelta 1973 ja sitten tämä levy. Eeron kvartetti oli pysyvä bändi, jonka kanssa kierrettiin ympäri maailmaa. Näitäkin biisejä oli soitettu keikoilla jo puoli vuotta ennen niiden äänittämistä.

Ted Curson ja Liljankukka:

Thomas Rönnholm
Seuraavassa Thomas Rönnholm listaa omia suosikkilevytyksiään:
Kaartin Seitsikko ja Jouko Harjanne: Angel Music. (Finlandia Records 2001) ‐ ”Oho, onko siitä niin kauan?”, aloittaa Rönnholm ensimmäisen levyn perkaamisen. Klassista musiikkia, tarkemmin sanottuna uudelleen sovitettuja virsiä sisältävä Angel Music oli Rönnholmin mukaan hyvin tehty levy. Hänen soittiminaan albumilla oli malletit, patarummut ja muut lyömäsoittimet. Ulkopuolinen tuottaja laittoi bändi lujille ja välillä ottoja tehtiin tuskallisen lyhyissä pätkissä.
”Kun on kyse puhallinseitsikosta plus solisti ja lyömät, niin sattumien todennäköisyys on niin paljon suurempi kuin esimerkiksi jonkun jousiston kanssa. Puhaltimilla tulee herkemmin virheitä. Ne on hankalia soittimia, onnistuminen pienestä kiinni. Levystä tuli kuitenkin hyvä. Jos klassiselta puolelta pitää joku valita, niin se on tämä. Tuolloin bändi oli aika hyvässä kondiksessa.”

Mandy Gaines & the Wade Mikkola Quintet: Takin’ a Chance 2006
”Eka jazz‐levy, minkä takana on voinut seistä. Ei ole mitään ihan totaalista räpellystä. Ne jazzlevyt mitä ite on tehnyt on tietynlaisia ajankuvia. Niitä ei hierota, vaikka joskus jälkeenpäin on tuntunut että muutama lisäotto omasta puolesta olis ollut paikallaan. Levyn äänittämiseen meni kaksi päivää. Kun on tommosia jätkiä ympärillä, niin helppoahan se on.” Rönnholm jatkaa kokoonpanon kehumista, erityisesti Cincinnatilainen laulaja Mandy Gaines saa erityiskiitosta. ”Ihan huippulaulaja! Soulia, gospelia ja jazzia sopivassa suhteessa. Livenä todella vaativa silleen tunteellisesti. Siinä ei hissutella. Kun olet vääntänyt neljä settiä Storyvillessä, niin sen jälkeen on aika puhki. Se vaatii semmosta hillitöntä draivia jatkuvasti, mitä ei aina muilla keikoilla vaadita. Aina kun Mandy tulee suomeen, niin kasataan bändi sitä varten.”

Spirit of New Orleans: Mahogany Hall Stomp, 2009.
Kahden päivässä livenä äänitetty ”SONO”:n toinen albumi. Pääosaan nousevat hyvät vierailijat, joista yhdysvaltalainen Leroy Jones on New Orleans ‐jazzissa maailman huippuja. ”On ollut kunnia soittaa hänen kanssa aina kun mahdollista. Esimerkillistä fraseerausta ja timea kenelle tahansa soittajalle. Käsittämättömän kova. Kun Wynton Marsalista pyydetään listaamaan maailman parhaat trumpetistit, niin Leroy on aina sillä listalla. Ne on samoilta kulmilta kotoisin. Tuntenut toisensa skidistä asti. Olen käynyt SONO:n kanssa pari kertaa Brasiliassa ja New Orleansissa rundilla.”
http://www.myspace.com/thespiritofneworleans

Laura Närhi: Suuri Sydän (Warner Music Finland, 2010)
Laura Närhen soolodebyytti oli Rönnholmin ensimmäinen kaupallinen levy. Albumia synnytettiin pitkään ‐ melkein kolme vuotta. Osittain konerummuilla säestetyssä albumissa oli alkuun akustisempi tunnelma. ”Yritettiin saada poppisoundia akustisesti aikaan. Rumpusetissä marssivirveli ja kalvolla on vielä joku lompakko. Tuli hyvä matala ja märkä soundi. Basari oli tosi dempattu. Niiden lisäksi pelkästään haitsut. Niitä vaan ja fillit jälkeenpäin. Onnistui hyvin. Mun soittotyyli on tosi vähäinen ja paljas, joten sinne oli helppo lisätä kaikenlaista. Fillikohtiin soitti vain haitsua ja basaria.”
Suuri Sydän ‐albumi oli jo melkein valmis kun levyn tuottaja Matti Mikkola soitti Rönnholmille, että vielä tarvitaan yhdet sessiot, onnistuuko huomenna? Loppumetreillä oli syntynyt kappale, jota ei voinut ohittaa. ‐ Se oli ”Tämä on totta”, josta tuli aika iso. Aika hauskaa että albumia tehtiin niin kauan ja ihan loppumetreillä kun levy on jo suunnilleen painossa niin tulee merkittävä biisi. Biisien ytimen ‐punaisen langan hakemiseen saattoi vierähtää pitkiäkin aikoja, mutta kun sisin alkoi hahmottumaan oli kappale yleensä nopeasti purkissa. ”Matilla on ilmiömäinen hahmotuskyky. Se kuulee päässään sen kokonaisen valmiin tuotteen. Vaikka syna olis mikä tahansa halpis niin se kuulee jo kaikki viulut ja Cantores Minorekset päässään.”

Laura Närhi: Tuhlari (Warner Music Finland, 2012)
Lauran toinen albumi oli huomattavasti ensimmäistä nopeampi tehdä. Levy tehtiin Lahden sijaan Helsingissä, mutta tärkeintä oli että musiikin suunta oli löytynyt. Ensimmäisen albumin kohdalla juuri oikean linjan löytymiseen oli kulunut eniten aikaa. ”Hauskoja biisejä. Esimerkiksi ’Joka päivä uudelleen’. Koko biisi on sitä samaa komppia, mikä tuntui aluksi ihan mahdottomalta. Sitä kutsutaan aamen‐kompiksi. Matti opetti sen mulle. Kaikki iskut tasasia, ei ghosteja. Pelti on myös tosi tasanen. Yllättävän hankala soittaa sitä niin kauan. Kyllä sitä vähän aikaa soittaa, mutta sitten alkaa tuntua että olis kiva tavallaan tehdä jotain muuta. Mutta se juuri on sen biisin nerokkuus, että se komppi ei muutu. Siihen haettiin oikeeta fiilistä kauan. Tälle levylle myös äänitin rummut aina yksin. Korviin tuli demo ja klikki. Mulle on erittäin oleellista, että millainen se klikki on. Jokaiseen biisiin tehtiin aina erilainen klikki. Ei vain lehmänkelloa, joka hakkaa tärykalvot rikki. Tohon biisiin neljäsosa ja shakerillä kahdeksasosia, että saat sen oikeen fiiliksen sitä kautta. Auttaa tosi paljon kun näkee viisi minuuttia aikaa siihen että rakentaa hyvän klikkiraidan. Vähän bongoja ja tollasta, että saa sen fiiliksen. Kunhan se ei ole sitä pelkkää lehmänkelloa. Monesti tuntuu että se vain jäykistää sitä soittoa. Mieluummin joku patterni, parin tahdin juttu. Siinä on ikäänkuin olisi lyömäsoittaja vieressä. Pääsee siihen grooveen paremmin. Tuossakin Masa (Mikkonen) oli mestari. Aika äkkiä löytyi ne oikeat fiilikset.”

Lassi Valtonen: Kukin tyylillään (Sony Music Finland, 2011)
”Lassin levy tehtiin varmaan kahdessa päivässä. Siellä on klisemäisesti aika paljon ekoja ottoja. Kaikki oli samassa huoneessa, päällekkäisäänityksiä oli varmaan vain skittasoolot. Kaikki hammondit ja muut on äänitetty samassa huoneessa. ‐ Levyllä saattoi olla että demo oli ihan jotain muuta. Joku vaikka lauloi skitan kanssa. Sitten alettiin miettiä, että voiko tän kääntää näin, voiko vetää skana, rokkina tai shufflena? Välillä haettiin monta tuntia. Käydään syömässä ja kuunnellaan referenssiä. Sitten kun se löydettiin niin maksimissa kolme ottoa ja se oli siinä ja eikun seuraava biisi. Tosi hauska levy ja sitä materiaalia oli tosi hauska soittaa livenä Lauran sähkörumpuhässäkän jälkeen. Siinä on aika erilainen fiilis kun muilla mun levyillä. Se oli lähimpänä semmosta kamaa, mitä ite diggaa soittaa. Tosi helppo soittaa.”

Miltä tuntui kun Lauran levy alkoi myymään? Laura Närhen debyyttialbumin kohdalla kansa heräsi hitaasti. Keikkarintamalla alkusyksy oli hiljaista, vaikka levy myi ihan hyvin. Jänniä hetkiä koettiin kun albumin ensimmäinen sinkku ’Jää mun luo’ soi taustalla kaupan kassalla jonottaessa: ”Vitsi mä soitan tossa”. Joulun jälkeen tokan ja kolmannen sinkun jälkeen keikoilla alkoi olee jo aika hyvin porukkaa. Se ei ollut sama kuin Kaartin konsertit tai bilekeikat. Jengi oli tullut katsomaan artistia. Se oli mulle uusi kokemus. Ensimmäinen rundi hoidettiin pakettiautolla soittajien itse ajaessa. Ja ahdasta oli. Mutta bändi hitsautui yhteen. ”Oman lisänsä hommaan toi sähkörummut, klikit ja taustanauhojen käyttö. Mulle ihan uutta. Matin kanssa puhuttiin tosi paljon, että miten tää tehdään livenä. Levyllä on poppibändi, joka livenä kuulostaa rokkibändiltä. Ei käy. Piti saada sähköisen musan fiilis. Päädyttiin aika aikasessa vaiheessa siihen että sähkörumpusoundin saa ainoastaan sähkörummuilla. Sit alettiin treenaa. Alussa oli treeniksellä aika vaikeata kun kaikki häsläs uusien lelujen kanssa. Alkuun keikoilla oli täysi sähkösetti symbaaleja myöten. Moni frendi tuli sanoo, että muuten hyvä, mutta ei noi sähkörummut oikein kuulosta akustisilta. Mutta se juttu on mietitty, ei tää ole sattumaa. Ei sähkökitarakaan kuulosta akustiselta. ne on kaksi eri asiaa. En menisi ikinä jazzkeikalle sähkörumpujen kanssa. Sehän olis ihan naurettavaa. Vaikka niissä olis mitkä tahansa samplet niin fiilis on väärä. Yks oli suorastaan loukkantunut että käytettiin sähkörumpuja. Helppoahan niitä on soittaa. Sillä kalvolla saa jotain asioita huomattavasti helpommin tehtyä kuin akustisella. Oli ne mulla yks vuosi linnassakin. Reiska Laine oli tanssimassa ja se aina pyörähti siitä lavan edestä isoa ympyrää. Kolmannella kerralla kun se tuli niin se huusi, että ”Ei juma, nyt mä vasta tajusin että sulla on sähkökannut! Mä mietin että mitkää ihmeen pöntöt noi on?” Eli hyvin meni läpi.”
Miltä tulevaisuus näyttää? ”Laura‐homma jatkuu syyskuuhun asti, sen jälkeen ei tietoa. Pepe Willbergiltä on tulossa uusi levy, josta on jo yksi sinkku julkaistu. Siitä tulee järjettömän kova. Vanhoja Saimaa‐biisejä. Hienoa, että voidaan tehdä vielä levyjä jossa on kahdeksanminuuttisia biisejä ja tempot vaihtelee. Voiko sitä sanoa riskin otoksi? Ei mennä ainakaan helpoimmasta kohdasta. Pepe laulaa tosi hyvin. Ääni on kondiksessa. Jouset ja oikeet puhaltaja mukana. Siitä tulee hyvä levy.”